Pariisin Kevät päättyi, siksi tarvitaan tauko

Pariisin Kevät päättyi, siksi tarvitaan tauko

Pariisin Kevät ei onnistu suuren yleisön kumartelussaan. Sen todisti viime viikonlopun veto, joka oli tyhjä ja tunteeton.

Ennen lauantaita en ollut nähnyt Pariisin Kevättä kahteen vuoteen. Olin välttänyt yhtyeestä puhumista, sillä keskustelut päättyivät lähes poikkeuksetta riitaan tai vastapuolen hämmennykseen. Vielä pari tuntia ennen keikkaa ajattelin viettää Lost In Musicin päätöspäivää katsomalla Pimeyttä Henry’s Pubissa ja Särreä Yo-talolla.

Kuulun heihin, jotka luukuttivat Pariisin Kevään ensimmäisiä levyjä ja jättivät kelkan, kun yhtyeen neljäs albumi Jossain on tie ulos ilmestyi. Seinälläni oli pitkään settilista bändin keikalta Wanaja-festivaaleilla vuodelta 2012. Vaikka yhtye on tämän jälkeen siirtynyt helpommin kuunneltavaan materiaaliin, on uusilla levyillä ollut Seisminen järistys ja Ennen oli hevosia -kappaleiden kaltaisia lupaavia hetkiä. Lauantaina Pakkahuoneelle jäädessäni ajattelin, että ehkä yhtye esittelisi ylpeänä uutta linjaansa.

Toisin kävi. Keikka alkoi kolmella hitillä, jotka kaikki takeltelivat – Haamupuhelu, Meteoriitti ja Painovoimaa. Näiden jälkeen seurasi muutama uusi biisi, minkä jälkeen lopetettiin pakollisilla hiteillä. Kyseessä oli yhtyeelle hyvin epätyypillinen nostalgiasetti, mutta suurin ongelma oli sen esittäjässä. Yhtye oli hyvin kylmä ja etäinen. Arto Tuunela oli omissa ajatuksissaan, eikä tuttua lapsenomaista innostusta näkynyt muidenkaan bändiläisten, edes hullun Artturi Tairan, kasvoilla.

Hittiputken päälle Tuunela huudatti yleisöä ja vaati loputtomasti ”käsiä”. Tämä kaikki tapahtui ilman tunnetta, tyhjinä maneereina. Keikan loppuvaiheilla, yhtenä biisien välisenä odottavana taukona joku bändin jätkistä heitti lakonisen vitsin: ”Kehu niitä nyt vielä, Arto”.

Lavalla oleva yhtye ei ollut minun Pariisin Kevääni. Se oli hengetön, hukassa ja kaikkea muuta kuin oma itsensä.

Se yrittää miellyttää suurta yleisöään, vaikka sitä rakastettiin jo vaihtoehtoisena.

On muistettava, että yhtyeellä oli lauantaina kaksi yleisöä. Ensinnäkin bändi oli pääesiintyjä Pakkahuoneella. Sen tarkoitus oli lopettaa bileet ja viihdyttää festivaaliyleisöä. Toisaalta kyseessä oli myös showcase-keikka. Lost In Musicin yhteydessä järjestetään vuosittain Musiikki & Media -seminaari, ja alan ammattilaiset käyvät festivaalin keikoilla varaamassa esiintyjiä ensi vuoden tapahtumiin.

Voisi ajatella, että vetämällä helpon setin Pariisin Kevät yritti pohjustaa paikkansa isojen festarien mukavilla esiintymisajankohdilla. Vedon tunteettomuus tuskin lisäsi promoottorien halua pestata yhtyettä Törnävänsaareen tai Ruissalon rannoille. Ongelma oli siinä, että Pariisin Kevät aliarvioi yleisönsä – se oli parhaimmillaan soittaessaan ”vaikeampia” kappaleita. Viimeinen kappale ennen encorea, ensimmäisen albumin Tuu rokkaa mun tanssilattiaa sai yleisön ensimmäistä kertaa aidosti mukaan, vaikka se edustikin yhtyeen vaihtoehtoisempaa linjaa.

Lavalla oli väsyneen kuuloinen yhtye, joka soitti helppoja kappaleita. Laskelmoitu soittolista ja Tuunelan epäluonnolliset rocktähden elkeet kielivät, ettei yhtye enää tiedä, mitä sen pitäisi tehdä ja kenelle suunnata musiikkinsa. Sitä vaivaa rohkeuden puute. Se yrittää miellyttää suurta yleisöään, vaikka sitä rakastettiin jo vaihtoehtoisena. Eri paketin tarjoaminen valtavirralle ja faneille on tämän takia itsemurha.

Yhtä lailla suuren yleisön suosioon noussut PMMP oli erinomainen livebändi, sillä se soitti festariseteilläkin tosissaan ja nimenomaan muutakin kuin radiohittinsä. Jos pelätään ottaa riskejä, on kaikki menetetty.

Viimeisten levyjen aikana Pariisin Kevät on alkanut tehdä pastissia itsestään.

Pariisin Kevään valtavirtaistuminen tapahtui epätodennäköisen kautta. Arto Tuunelan sooloprojekti loi suosionsa nimenomaan vaihtoehtoisella popmusiikilla ja arvaamattomuudellaan. Kappaleita ei ollut alkujaan edes tarkoitettu julkaistavaksi saati tiettyä ryhmää miellyttäväksi. Tinkimättömyydestä kertoo esimerkiksi se, että yhtyeen ensimmäistä keikkaa Ilosaarirockissa odotettiin kaksi vuotta.

Muistelen lämmöllä Pariisin Kevään erinomaista keikkakuntoa noilta ajoilta. Pentti Holapan slide-kitaroita, jotka Artturi Taira soitti avatulla Karhu-pullolla. Ilari Kivelän absurdeja välispiikkejä ja shown juontamista. Arto Tuunelan tapaa muuttaa lyriikoita keikoilla, kun Tulivuorien kohdassa ”kasvattaisin juuret maahan” kamaraan kasvatettiinkin viikset.

Kun iso yleisö viime vuosina löysi yhtyeen, muuttui vähitellen myös sen linja. Viimeisten levyjen aikana Pariisin Kevät on alkanut tehdä pastissia itsestään: musiikkia, joka etäisesti kuulostaa Pariisin Keväältä kuitenkaan olematta sitä. Tekstit ovat tuttua Tuunelaa, mutta sävellykset ja tuotanto ovat yhä valtavirtaisempia ja mielikuvituksettomampia. Kappaleita on tekemässä yhden ihmisen sijasta koko yhtye, ja samalla oivaltavuus on kadonnut johonkin.

En ole indiepuristi – suuren yleisön suosiossa oleminen ei lähtökohtaisesti ole väärin. Myös viihdettä tarvitaan. Mutta kun vaihtoehtomusiikilla suosionsa saavuttanut yhtye yrittää epätoivoisesti kosiskella helposti pureskeltavalla materiaalilla, on jokin pielessä.

Vuoden 2012 Lost in Musicissa Pariisin Kevät soitti keikan samalla lavalla ja eläytyi soittoonsa. Nyt yhtyeen perustaja oli niin poissaoleva ja väkinäinen, että on vaikea kuvitella hänenkään uskovan uuteen suuntaan.

Yhtye tarvitsisi tauon, tai vaihtoehtoisesti uuden aloituksen.

On hankala sanoa, oliko lauantai-illan veto keskisormi humalaisille musiikkialan ammattilaisille vai yksittäinen väsynyt keikka yhtyeeltä. Täydellinen sieluttomuus yhdistettynä Pariisin Kevään muusikoihin ei kuitenkaan tiedä hyvää.

Artturi Taira ja Arto Tuunela ovat molemmat vahvan intuition muusikoita, jotka nostettiin myös musiikkimedia Nuorgamin ”Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot” -listalle. Heidän aiemmat projektinsa, kuten Rubik ja Major Label ovat olleet kaikkea muuta kuin laskelmoituja. Se tekee Pariisin Kevään tilanteesta yhä hälyttävämmän.

Yhtye tarvitsisi tauon, tai vaihtoehtoisesti uuden aloituksen. Tärkeintä on kuitenkin se, että se ei yrittäisi kosiskella ketään.

Arvaamattomat kappaleet ja keikat ovat se, millä Pariisin Kevät nousi suosioon. Juuri niitä popmusiikki kaipaa. Enemmän kuin mitään muuta.

Jaa juttu: